Parlamenttipelistä tarvitaan kunnon peli.

Teksti: Juuso Aromaa

Europarlamenttivaalien puskiessa päälle (äänestäkää Li Anderssonia numerolla 134!) ryhdyin pohdiskelemaan sitä, miten poliittinen päätöksenteko peleissä esitetään. Vaikka maailma on turvollaan strategiapelejä, jossa johdetaan erilaisia kaupunkeja tai valtakuntia, ei juuri yhdessäkään pelissä tehdä varsinaisesti politiikkaa.

Tämä on sinänsä erikoista, sillä puolueiden kamppailu kansalaisten äänistä ja keskinäinen vääntäminen on touhua, jonka pelillistämisen pitäisi oikeastaan olla itsestäänselvyys. Puoluepolitiikka kun on jo itsessään jatkuvaa, hyvin korkeiden panosten peliä. Kuitenkin strategiapeleissä, jossa pyöritetään julkishallinnollisia organisaatioita, pelaajalle annetaan kaikkivoipaisen supervirkamiehen rooli ja varsinainen politiikka yksinkertaistetaan taka-alalle, tai häivytetään kokonaan pois.

Yksi räikeimmistä esimerkeistä lienee Sim City -sarja, jossa pelaaja voi "pormestarin" roolissa ruuvata veroprosentteja ja budjettijyvityksiä täysin mielensä mukaan, sekä purkaa kokonaisia asuinalueita, ilman että yksikään simi voi tehdä asialle mitään. Tietysti kaupunginvaltuustoja on joskus tapana kutsua kumileimaisimiksi, mutta ihan näin brutaalia meininkiä ei taida olla edes Turussa!

Kaipaisinkin peliä, jossa pelaaja hallitsisi suoraan omaa puoluettaan ja näin ollen vain välillisesti pelin virtuaalivaltakuntaa. Tekoälyn johtaessa muita puolueita, pelaaja rakentaisi liittoumia, päättäisi puolueensa kannoista lakiesityksiin, pitäisi huolta kenttäväen jaksamisesta, suunnitelisi vaalikampanjoita, valitsisi ministereitä hallitukseen ja niin edelleen. Politiikan areenan päätökset vaikuttaisivat valtakunnan kehitykseen ja valtakunnan tilanne vaikuttaisi politiikan agendaan. Mitä menestyneempi pelaajan puolue olisi, sitä suoremmin valtakuntaa hän pystyisi johtamaan. Pääministeripuolue voisi tehdä koiruuksia ihan eri tavalla, kuin oppisition pienin räksyttäjä.

Jotta peliin saataisiin vähän tohinaa, voisi mukana olla myös aseelliset siivet, vallankaappausyritykset, mellakointi ja sotiminien vieraita valtoja vastaan. Myös pienemmät harmitukset, kuten hävyttömiä tekstareita lähettävät kansanedustajat ja muut tunarit olisivat pelaajan haasteina.

Toistaiseksi tällaista peliä ei kuitenkaan ole tehty. Democracyissä toki leikitään hallitusta ja eduskuntaa, mutta puolueita peleissä ei mallinneta. Tropicossa on sen sijaan puolueet, mutta niiden merkitys on pelin kannalta varsin vähäinen.

Ehkä ongelma piilee siinä, että suuri pelaava yleisö kokee oikeasti jännittävän puoluepolitiikan tylsänä ja harmaana ja näin ollen yksikään kehittäjä ei ole viitsinyt tarttua konseptiin. Voi olla myös, että devaajapuolella ei ole riittävästi puoluepolitiikkaa seuraavia kehittäjiä, joilla olisi kiinnostusta tarttua hankalaan ja vähän tulenarkaankin aiheeseen. Jos puoluepelissä on ideologinen tasapainotus vähänkään pielessä, poliittisesti aktiiviset pelaajat vetävät aivan varmasti herneen nenään.

Mutta toisaalta markkinoilla on peli jossa simuloidaan kadunlakaisua ja toisaalta myös peli jossa vedetään prostituoituja pesismailalla sipuliin. Luulisi, että näihin verrattuna oman puolueen johtamen ei lopulta olisi mahdottoman tylsä tai pahennusta herättävä aihepiiri. Uskallankin väitää, että moinen tuotos löytäisi varmasti oman pelaajakuntansa ja voisi indie -tuotantona tuottaa tekijöilleen jopa tiliä. Tarttukaa siis tilaisuuteen devaajat ja tehkää kunnon poliittinen peli politiikan pelistä!