Peli, jonka läpäisy kestää vain pari tuntia, jossa ei taistella lainkaan, eikä etenemistä mutkisteta minkäänlaisilla sivutehtävillä, on perinteisten luokittelujen mukaan huono peli. Ja kuitenkin vaikkka Journey (Thatgamecompany, 2012) sopiikin kaikkiin näihin kuvauksiin, on se todellinen mestariteos.
Journeyn tarina on monomyytti, jossa kaapuun verhotunut nimeämätön sankari lähtee matkalle halki aavikoituneen muinaisen rauniovaltakunnan, kohti kaukaisuudessa siintävää vuorta, jonka haljennella huipulla loistaa kirkas valo. Matkan varrella hän joutuu kohtaamaan erilaisia vaaroja hirviöiden ja luonnonvoimien muodossa, mutta saa myös apua kilteiltä, leijamaisilta olennoilta ja mystisiltä, valkokaapuisilta jättiläisiltä.
Maailma on uskomattoman kaunis ja vaikka mistään fotorealismista ei voida puhua, on läsnäolon tunne poikkeuksellisen vahva. Aavikon dyynit vaikuttavat orgaanisilta, muinaisen sivilisaation rauniot kertovat surumielistä tarinaa kadonneen valtakunnan kadonneesta loistosta ja valon heijastus hiekalla häikäisee. Kaunis musiikki rakentuu toistuvan teeman ympärille ja elää ääniefektien kanssa dynaamisesti pelitapahtumien mukana luoden vahvaa tunnelmaa.
Peliä voi kutsua unenomaiseksi ja unenomaisuus on läsnä myös pelattavuudessa. Pelihahmo osaa lentää aluksi lyhyitä- ja loppupuolella pidempiä matkoja. Kun hahmo heittäytyy korkean dyynin huipulta tuulen päälle ja kevyesti leijailee kohti seuraavaa määränpäätään, tulee minulle samanlainen hyvänolon tunne kuin niissä unissa, joissa lennetään.
Journey on mielenkiintoinen tutkielma pelaajan ja pelihahmon välisestä suhteesta ja saavuttaa tällä saralla paljon enemmän mihin moni "täyspitkä" peli pystyy. Useissa peleissä pelihahmot ovat puunaamaisia tyhjiä tauluja, johon pelaaja voi kätevästi heijastaa omat voimafantasiansa tai vaihtoehtoisesti elokuvamaisia juonihenkilöitä joiden toimintaa kontrolloinnista huolimatta seurataan ikään kuin sivusta.
Journey haastaa kummatkin käsitykset asettumalla näiden näkökulmien välimaastoon. Vaikka nimetön sankari on varsin mykkä hahmo, elää pelaaja vahvasti mukana hänen pyrkimyksissään kohti suuren matkan päämäärää. Sankari ei myöskään ole mikään kaikkivoipa heeros vaan olosuhteiden ja luonnonvoimien armoilla matkaansa taittava kulkija. Vaikka nimettömään sankariin ei ehditä tutustua kuin kahden tunnin verran, on myötäelämisen tunne varsinkin pelin loppupuolella poikkeuksellisen vahva.
Lopulta pelaaja ei näe itseään pelihahmonsa kautta, mutta hän ei myöskään koe olevansa pelkkä tarinan sivustaseuraaja. Tunnetta on hankala selittää sillä se on videopelissä poikkeuksellinen, mutta varsinkin lopussa tuntui siltä, kuin olisin ollut mukana Journeyn eeppisellä matkalla ikään kuin jonkinlaisena astraalisena voimana tai sankarin haltiakummina ohjastaen ja opastaen tätä pientä kulkijaa kohti viimeistä määränpäätä.
Hyvin harva peli saa aikaan näin vahvoja keloja eikä yksikään peli ei ole onnistunut saamaan niitä aikaan kahdessa tunnissa. Suosittelen Journeyta lämpimästi kaikille, sillä kyseessä on tämän konsolisukupolven yksi suurista klassikoista.
Kuvat: Thatgamecompany.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti