Eräs hieman vähemmälle huomiolle jäänyt kaupunginrakennuspeli on Tropico-sarja. Pelistä on tehty neljä osaa lisälevyineen. Omasta hyllystäni löytyy ensimmäisen Tropicon lisäksi sarjan kolmas osa, jossa Railroad Tycoon 2:n pelimoottorista luovuttiin ja grafiikka muuttui täysin kolmiulotteiseksi.
Tropicossa pelaaja hyppää sikaria röyhyttelevän "El Presidenten" kiiltäviin ratsastussaappaisiin ja ryhtyy palatsistaan käsin johtamaan Karibianmerellä sijaitsevaa saarivaltiota. Pelikello käynnistyy vuodesta 1950, joten kylmän sodan aikainen suurvaltapolitiikka pitää ottaa pelatessa huomioon. Eli jos kumartaa Washingtoniin, pyllistää Moskovaan ja toisin päin.
Tropicon pelimekaniikka on tuttua useista muista kaupunginrakentelupeleistä: pelaaja rakentaa saarelleen mm. teitä, tuotantolaitoksia, tehtaita sekä erilaisia julkisia -ja uskonnollisia rakennuksia. Samalla pitää kytätä valtion budjettia, koska konkurssin uhatessa tukipaketteja on turha odottaa.
Jokainen tropicolainen on yksittäinen "agentti," jolla on työpaikka, asunto, mahdollisesti puoliso ja lapsia, sekä erilaisia tarpeita Sims -pelien tyyliin. Tarpeita ovat esimerkiksi "uskonto" ja "viihde."
Siinä missä peli eroaa muista lajityyppinsä edustajista, on poliittisen toiminnan vahva läsnäolo.
Tropicossa toimii erilaisia puolueita tai "faktoita," kuten kapitalistit, kommunistit, militaristit, ympäristöväki ja intelligentsia. Yksittäisen tropicolaisen puoluekanta vaikuttaa siihen, mitkä El Presidenten toimenpiteet saavat hänet tyytyväiseksi ja mitkä aiheuttavat protestimielialaa. Esimerkiksi kommunistit arvostavat laadukkaita vuokra-asuntoja ja pieniä tuloeroja, kun taas uskonnolliseen ryhmittymään kuuluvat ovat tyytyväisiä komeaan katedraaliin, mutta eivät niinkään sen naapurissa sijaitsevaan kasinoon, kabareeseen ja keskikaljabaariin. Puoluekirja vaikuttaa myös asukkaiden toimintaan: uskovaiset ramppaavat jatkuvasti kirkossa ja militaristit hakeutuvat armeijan harmaisiin töihin.
El Presidenten vallankahvassa roikkuminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys ja tasaisin väliajoin kansa ruinaakin vaaleja.
Jos on hoitanut hommansa hyvin, väestö ei näe nälkää, palvelut pelaavat, vienti vetää ja kansalla on riittävästi sirkushuveja (jalkapallostadion on pelin kenties komein ja kallein rakennus) ei uurnille meno tuota suuria ongelmia. El Presidente voittaa vaalit ja peli saa jatkua.
Ennenpitkää kansa kuitenkin janoaa muutosta. Jos gallupit povaavat vaalitappiota, on pelaajan onneksi aina mahdollista jonkin verran justeerata vaalitulosta. Epärehellisesti voitetut vaalit pitävät prolet tyytyväisenä, mutta koulutetumpi väki ei moista temppuilua purematta niele. Hätätilanteessa vaalit voi jättää myös kokonaan järjestämättä. Toisin kuin Suomessa, kekkosmainen kikkailu herättää kuitenkin tropicolaisissa jo aitoa vastarintaa.
Tyytymättömillä saaristolaisilla on demokraattisten keinojen lisäksi myös muita tapoja päästä eroon Rakastetusta Johtajastaan. Valtiojohtoon kyllästyneet yksilöt saattavat kadota sisämaiden viidakkoihin ja tehdä aika-ajoin gerillaiskuja valtion laitoksia vastaan. Tarpeeksi ärsytettynä kansanjoukot saartavat El Presidenten palatsin ja pakottavat valtionjohtajan luopumaan tehtävästään. Jos El Presidente saa kenkää, peli loppuu.
Senpä takia pasifistisempikin pelaaja huomaa ennen pitkään käyttävän huomattavan osan valtion budjetista armeijan ja poliisilaitoksen ylläpitoon.
Sotaväen kansaa joutuu kuitenkin helposti ojasta allikkoon: turvallisuusjoukkojen ylläpitäminen tulee kalliiksi ja tyytymätön armeija on herkkä kääntymään isäntäänsä vastaan. Sotilasvallankaappausyritykset ovatkin pelissä masentavan (realistisen?) yleisiä.
Huomasin eräällä pelikerralla häätävänäni yliopistoprofessorin perheineen pääkaupungin luksusasunnosta, jotta eräälle kenraalille vapautuisi hänen arvolleen sopiva majapaikka. Tämä ei kenties ollut ihan Vasemmistoliiton puolueohjelman mukainen teko, mutta kovat ajat vaatinevat kovia tekoja.
Vaikka pelaaja voi tehdä presidentti-avataristaan vaikka kuinka randilaisen kiilusilmä-uusliberalistin, Tropicon talousjärjestelmä kuitenkin erikoisesti muistuttaa jonkinlaista neuvostososialismia.
Tropicolaiset eivät nimittäin omista mitään itse. Koko asuntokanta koostuu valtio-omisteisista vuokra-asunnoista ja valtio omistaa myös kaikki maatilat ja teollisuuslaitokset. Pelaaja määrittää itse eri ammattikuntien palkkatason ja asuntojen vuokrat. Veroja ei myöskään kerätä, vaan budjetin tulopuoli koostuu lyhentämättömänä teollisuuden vientituloista ja kansalaisten vuokrista.
Edes Tropicon kapitalistinen faktio ei kyseenalaista valtiososialistisia talouden realiteettejä, vaan tyytyy pelkästään vaatimaan luksusasuntoja ja ja teollisuuden viennin lisäämistä.
Ratkaisu on puhtaasti pelillinen, eikä laajamittaiseen taloudelliseen reformaatioon ole edes mahdollisuutta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: kun pelaajalla on kaikki langat käsissään, pysyy saarivaltion pyörittäminen kiinnostavana. Toisaalta pelimekaniikan ytimen muokattavuus olisi tuonnut koodareille rutkasti lisää töitä ja saattanut tehdä pelistä liian monimutkaisen kasuaalimmalle harrastepelaajalle.
Tropicon sinänsä korkeatasoinen poliittinen simulaatio toimii loppuenlopuksi lähinnä mittarina pelaajan onnistumiselle. Kansan pitäminen tyytyväisenä/kurissa on kuitenkin hauskaa ja haastavaa, sekä erottaa pelin useista muista lajityyppinsä edustajista.
Uskon kuitenkin, että jos joku pelitalo keksisi yhdistää Tropicon poliittiseen simulaatioon Sim Cityn tonttikaavoitukseen ja verotukseen perustuvaa pelimekaniikkaa, olisi käsissämme lajityypin uusi kuningas.
Jos Tropicolaisille annettaisiin edes mahdollisuus vapaaseen yritystoimintaan ja El Presidentelle mahdollisuus veronkeruuseen, pystyisi pelaaja itse vaikuttamaan siihen, olisiko hänen saarensa uusliberalistinen kasinotalous, sosiaalidemokraattinen sekatalous vai sosialistinen diktatuuri.
Talousjärjestelmänsä yksinkertaisuudesta ja kevyen humoristisesta otteestaan huolimatta, on Tropico varsin hieno ja oivaltava peli. Monet yksityiskohdat lisäävät uskottavuutta: Pelaaja pystyy esimerkiksi rakentamaan ulkomaalaisille turisteille tarkoitettuja "diskreettiä tilinpitoa" tarjoavia pankkeja, joiden kautta pystyy myös itse El Presidente jallittamaan rahaa valtion kassasta Sveitsiläiselle talletustililleen.
Kehitysapukin on mallinnettu varsin realistisesti. Hilloa ei tipu suurvalloilta humanitaarisin perustein, vaan avunsaanti vaatii ruskeakielisen myötämielistä politiikkaa jompaakumpaa suurvaltaa kohtaan.
Hienointa pelissä on kuitenkin jatkuvat eettiset ja moraaliset päätökset, joita pelaaja joutuu tekemään. Paratiisisaaren rakentaminen vaatii taitoa ja tarkkuutta. Vaikka kuinka tahtoisi kansalleen hyvinvointia ja vapautta, huomaa ennen pitkää, että kompromisseja on tehtävä jotta peli jatkuisi. Ja pian tajuaakin, että vaikka jokainen oppositiojohtaja on heitetty tyrmään, eikä maassa ole enää yhtään vapaata sanomalehteä, ovat vihaiset kansanjoukot jo presidentinpalatsin aulassa.
Joten viimeisenä tekonaan El Presidente sytyttää sikarin, ottaa pöytälaatikostaan kromatun revolverinsa ja istuu nahkaiselle työtuolilleen odottamaan...
Kaksi ensimmäistä Tropivoa on tehnyt Poptop Software ja julkaissut Gathering of Developers. Osat 3 ja 4 ovat bulgarialaisen Haemimont Gamesin käsialaa ja ne on julkaissut Kalypso Media.
Jos peli kiinnostaa, kannattaa hankkia vaikka Tropico Trilogy, josta löytyy kolme ensimmäistä osaa: http://cdon.fi/pelit/tropico_trilogy_%281%2c2%2c3_%2b_add-on%29-15267493
Jahans, huomasin että tätä saa mäkillekin. Jos syksyn pimeneviin iltoihin ostaisi vähän nakutettavaa.
VastaaPoista