Heti kärkeen on myönnettävä, että en varsinaisesti koskaan ole pelannut Dwarf Fortresia. Olen toki käynnistänyt pelin, ihmetellyt sen ominaisuuksia ja koittanut ryhtyä tositoimeen tutorialin avulla. Jouduin kuitenkin luovuttamaan. Pelin jäätävän jyrkkä oppimiskäyrä ja lähes vihamielinen ilmapiiri aloittelijaa kohtaan löi minua kuvainnollisella kämmenellä suoraan feissiin. DF on pelien kuningas ja kuninkaiden peli, olettaen että kuningas on siniverisen ristisiitoksen seurauksena syntynyt mielipuolinen ihmelapsi.
Päätinkin palata pelin pariin myöhemmin "paremmalla ajalla," mutta ainakin toistaiseksi tuo lupaus on pelon ja inhon takia jäänyt lunastamatta. Dwarf Fortress, tai viralliselta nimeltään Slaves to Armok: God of Blood Chapter II: Dwarf Fortress (huh,) on satunnaisgeneroituun fantasiamaailmaan sijoittuva strategiapeli, jossa pelaaja johtaa vaatimatonta kääpiösiirtokuntaa kohti suuruutta ja vääjäämätöntä tuhoa.
Pelissä ei ole varsinaisia voittotavoitteita. Tarkoituksena ainoastaan rakentaa mahtava vuoristolinnoitus, kasvattaa siellä elävää kääpiösiirtokuntaa ja pitää sen jäsenet tyytyväisinä, selväjärkisinä ja hengissä. Pelistä tekee erityisen sen käsittämätön laaja mittakaava, monipuolisuus ja monimutkaisuus. Jo pelkkä pelimaailman generointi on varsinainen prosessi vuoristoineen, maastotyyppeineen, lajistoineen ja kaksijalkaisten rotujen historiankirjoituksineen. Kääpiöiden taidot, tarpeet ja mielialat on myös erittäin tarkasti mallinettu ja erilaisia ammatteja ja aktiviteetteja on hävyttömän paljon.
Peliä ei pysty voittamaan, mutta tapoja hävitä on lukuisia. Ennenpitkää mahtavinkin kääpiölinnoitus sortuu ulkopuolisen uhan alla, tai ajautuu kaaokseen ns. raivokohtauskierteen seurauksena, jolloin kiukuttelevat kääpiöt suututtavat toisensa ja saavat aikaan kuolemaan, mielipuolisuuteen ja lopulta tappioon johtavan mellakan.
On myös mahdollista, että tarpeeksi syvälle maankuoreen kaivautuessaan kääpiöt vahingossa murtavat tiensä läpi Helvettiin ja avaavat tien pysäyttämättömälle demoniarmeijalle. Onkin varsin "hauskaa" seurata, miten tuntien uurastus palaa karrelle saatanallisten petojen raisussa käsittelyssä. Eipä siis olekaan ihme, että DF -pelaajayleisön fatalistinen motto kuuluu "losing is fun."
Aloittelevan pelaajan urakkaa ei helpota lainkaan se, että peli on toteutettu kokonaan ASCII -grafiikalla, joka näyttää useamman nykypelaajan silmissä lähinnä hyvin sekavalta tekstinkäsittelyohjelmalta. Käyttöliittymä valikkoineen on myös täysin näppäimistöpohjainen, eivätkä näppäinkomennot tunnu noudattavan mitään yhtenäistä logiikkaa. Koska peliä pelataan kolmessa ulottuvuudessa ja koska kartalla heiluu niin tuhoton määrä erilaisia olentoja, on myös vanhoilla NetHackin ja ADOMin veteraaneilla vaikeuksia hahmottaa mitä pelissä oikein tapahtuu.
Päästäkseen peliin sisään, pelaajan onkin oltava kuin Matrixin Neo ja nähtävä rikas ja monipuolinen fantasiamaailma ruudulla viuhuvien pilkkujen, pisteiden ja aksenttimerkkien läpi.
Dwarf Fortres on yhden miehen ja hänen veljensä projekti. Suunnittelija ja koodaaja Tarn Adams on sanonut, että peli on hänen elämäntyönsä ja että valmis 1.0 versio nähdään vasta 20 vuoden päästä. Jos silloinkaan. Zach -veljelle on jäänyt projektissa jonkinlainen managerin ja omaishoitajan rooli.
Koska DF on freewarea, elättää Tarn Adams itsensä pelaajayhteisön lahjoituksilla. Rahaa lahjoittaneet fanit saavat vastalahjaksi koodarivelhon kirjoittamia Dwarf Fortress -aiheisia novelleja tai vahaliitupiirustuksia.
Dwarf Fortress on todellista hardcorea ja kaikkien sen ominaisuuksien kuvaaminen on tässä yhteydessä mahdoton tehtävä. Monet pelialan ammattilaiset pitävätkin Adamsia idolinaan, eikä syystä. DF on täydellinen esimerkki sellaisesta tinkimättömyydestä, pitkäjänteisestä kehitystyöstä ja omistautumisesta, joka on kaupallisella pelialalla täysin mahdotonta.
Kyseessä onkin todellinen käsityötaidon mestarinäyte, jota pelaajan kuin pelaajan on pakko kunnioittaa. Jos karu ASCII -grafiikka ei mielytä, pystysuora oppimiskäyrä hirvittää tai avoimen maailman päämäärättömyys tuntuu tylsältä, voi aivan vapaasti mennä pelaamaan Wiin poninharjauspelejä tai ottaa vielä yhden kierroksen jumppasimulaattorissa. Yön pimeinä tunteina voi sitten mietiskellä miksi nykypelit eivät oikein enää tunnu miltään.
Pelistä kertova Wikipedia-artikkeli antaa hieman tarkemman kuvan siitä, mistä pelissä on kyse. Itse peli on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta www.bay12games.com/dwarves/ Koska minkäänlaisia ohjeita ei mukana tule, kannattaa tutustua myös pelaajayhteisön ylläpitämään wikiin.
P.S.
Jos onnistutte pääsemään peliin sisään, lukisin mielelläni kantojanne ja pelikertomuksianne kommenttiosiossa. Ehkäpä jonain päivänä itsekin otan rakkaan peliharrastukseni tosissaan ja uppoudun syvälle kääpiövaltakunnan kaivoksiin ja luon imperiumin, jonka legendoja lauletaan vielä satojen vuosien päästä. Se ei todennäköisesti vaadi mitään muuta, kuin palkkaduunien ja parisuhteen lopettamista.
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
perjantai 27. heinäkuuta 2012
Tropico 3: poliittista hassuttelua ja Karibian rytmejä
Olen pienestä klopista saakka kuluttanut lukemattomia pelitunteja kaupunginrakentelupelien parissa. Settlersit, Sim Cityt, Annot ja muut näpertelypelit ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Oman mikrovaltakunnan rakentaminen, hallintointi ja optimointi saa aikaan zeniläisen mielenrauhan, jota hektisemmät peligenret eivät pysty tarjoamaan.
Eräs hieman vähemmälle huomiolle jäänyt kaupunginrakennuspeli on Tropico-sarja. Pelistä on tehty neljä osaa lisälevyineen. Omasta hyllystäni löytyy ensimmäisen Tropicon lisäksi sarjan kolmas osa, jossa Railroad Tycoon 2:n pelimoottorista luovuttiin ja grafiikka muuttui täysin kolmiulotteiseksi.
Tropicossa pelaaja hyppää sikaria röyhyttelevän "El Presidenten" kiiltäviin ratsastussaappaisiin ja ryhtyy palatsistaan käsin johtamaan Karibianmerellä sijaitsevaa saarivaltiota. Pelikello käynnistyy vuodesta 1950, joten kylmän sodan aikainen suurvaltapolitiikka pitää ottaa pelatessa huomioon. Eli jos kumartaa Washingtoniin, pyllistää Moskovaan ja toisin päin.
Tropicon pelimekaniikka on tuttua useista muista kaupunginrakentelupeleistä: pelaaja rakentaa saarelleen mm. teitä, tuotantolaitoksia, tehtaita sekä erilaisia julkisia -ja uskonnollisia rakennuksia. Samalla pitää kytätä valtion budjettia, koska konkurssin uhatessa tukipaketteja on turha odottaa.
Jokainen tropicolainen on yksittäinen "agentti," jolla on työpaikka, asunto, mahdollisesti puoliso ja lapsia, sekä erilaisia tarpeita Sims -pelien tyyliin. Tarpeita ovat esimerkiksi "uskonto" ja "viihde."
Siinä missä peli eroaa muista lajityyppinsä edustajista, on poliittisen toiminnan vahva läsnäolo.
Tropicossa toimii erilaisia puolueita tai "faktoita," kuten kapitalistit, kommunistit, militaristit, ympäristöväki ja intelligentsia. Yksittäisen tropicolaisen puoluekanta vaikuttaa siihen, mitkä El Presidenten toimenpiteet saavat hänet tyytyväiseksi ja mitkä aiheuttavat protestimielialaa. Esimerkiksi kommunistit arvostavat laadukkaita vuokra-asuntoja ja pieniä tuloeroja, kun taas uskonnolliseen ryhmittymään kuuluvat ovat tyytyväisiä komeaan katedraaliin, mutta eivät niinkään sen naapurissa sijaitsevaan kasinoon, kabareeseen ja keskikaljabaariin. Puoluekirja vaikuttaa myös asukkaiden toimintaan: uskovaiset ramppaavat jatkuvasti kirkossa ja militaristit hakeutuvat armeijan harmaisiin töihin.
El Presidenten vallankahvassa roikkuminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys ja tasaisin väliajoin kansa ruinaakin vaaleja.
Jos on hoitanut hommansa hyvin, väestö ei näe nälkää, palvelut pelaavat, vienti vetää ja kansalla on riittävästi sirkushuveja (jalkapallostadion on pelin kenties komein ja kallein rakennus) ei uurnille meno tuota suuria ongelmia. El Presidente voittaa vaalit ja peli saa jatkua.
Ennenpitkää kansa kuitenkin janoaa muutosta. Jos gallupit povaavat vaalitappiota, on pelaajan onneksi aina mahdollista jonkin verran justeerata vaalitulosta. Epärehellisesti voitetut vaalit pitävät prolet tyytyväisenä, mutta koulutetumpi väki ei moista temppuilua purematta niele. Hätätilanteessa vaalit voi jättää myös kokonaan järjestämättä. Toisin kuin Suomessa, kekkosmainen kikkailu herättää kuitenkin tropicolaisissa jo aitoa vastarintaa.
Tyytymättömillä saaristolaisilla on demokraattisten keinojen lisäksi myös muita tapoja päästä eroon Rakastetusta Johtajastaan. Valtiojohtoon kyllästyneet yksilöt saattavat kadota sisämaiden viidakkoihin ja tehdä aika-ajoin gerillaiskuja valtion laitoksia vastaan. Tarpeeksi ärsytettynä kansanjoukot saartavat El Presidenten palatsin ja pakottavat valtionjohtajan luopumaan tehtävästään. Jos El Presidente saa kenkää, peli loppuu.
Senpä takia pasifistisempikin pelaaja huomaa ennen pitkään käyttävän huomattavan osan valtion budjetista armeijan ja poliisilaitoksen ylläpitoon.
Sotaväen kansaa joutuu kuitenkin helposti ojasta allikkoon: turvallisuusjoukkojen ylläpitäminen tulee kalliiksi ja tyytymätön armeija on herkkä kääntymään isäntäänsä vastaan. Sotilasvallankaappausyritykset ovatkin pelissä masentavan (realistisen?) yleisiä.
Huomasin eräällä pelikerralla häätävänäni yliopistoprofessorin perheineen pääkaupungin luksusasunnosta, jotta eräälle kenraalille vapautuisi hänen arvolleen sopiva majapaikka. Tämä ei kenties ollut ihan Vasemmistoliiton puolueohjelman mukainen teko, mutta kovat ajat vaatinevat kovia tekoja.
Vaikka pelaaja voi tehdä presidentti-avataristaan vaikka kuinka randilaisen kiilusilmä-uusliberalistin, Tropicon talousjärjestelmä kuitenkin erikoisesti muistuttaa jonkinlaista neuvostososialismia.
Tropicolaiset eivät nimittäin omista mitään itse. Koko asuntokanta koostuu valtio-omisteisista vuokra-asunnoista ja valtio omistaa myös kaikki maatilat ja teollisuuslaitokset. Pelaaja määrittää itse eri ammattikuntien palkkatason ja asuntojen vuokrat. Veroja ei myöskään kerätä, vaan budjetin tulopuoli koostuu lyhentämättömänä teollisuuden vientituloista ja kansalaisten vuokrista.
Edes Tropicon kapitalistinen faktio ei kyseenalaista valtiososialistisia talouden realiteettejä, vaan tyytyy pelkästään vaatimaan luksusasuntoja ja ja teollisuuden viennin lisäämistä.
Ratkaisu on puhtaasti pelillinen, eikä laajamittaiseen taloudelliseen reformaatioon ole edes mahdollisuutta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: kun pelaajalla on kaikki langat käsissään, pysyy saarivaltion pyörittäminen kiinnostavana. Toisaalta pelimekaniikan ytimen muokattavuus olisi tuonnut koodareille rutkasti lisää töitä ja saattanut tehdä pelistä liian monimutkaisen kasuaalimmalle harrastepelaajalle.
Tropicon sinänsä korkeatasoinen poliittinen simulaatio toimii loppuenlopuksi lähinnä mittarina pelaajan onnistumiselle. Kansan pitäminen tyytyväisenä/kurissa on kuitenkin hauskaa ja haastavaa, sekä erottaa pelin useista muista lajityyppinsä edustajista.
Uskon kuitenkin, että jos joku pelitalo keksisi yhdistää Tropicon poliittiseen simulaatioon Sim Cityn tonttikaavoitukseen ja verotukseen perustuvaa pelimekaniikkaa, olisi käsissämme lajityypin uusi kuningas.
Jos Tropicolaisille annettaisiin edes mahdollisuus vapaaseen yritystoimintaan ja El Presidentelle mahdollisuus veronkeruuseen, pystyisi pelaaja itse vaikuttamaan siihen, olisiko hänen saarensa uusliberalistinen kasinotalous, sosiaalidemokraattinen sekatalous vai sosialistinen diktatuuri.
Talousjärjestelmänsä yksinkertaisuudesta ja kevyen humoristisesta otteestaan huolimatta, on Tropico varsin hieno ja oivaltava peli. Monet yksityiskohdat lisäävät uskottavuutta: Pelaaja pystyy esimerkiksi rakentamaan ulkomaalaisille turisteille tarkoitettuja "diskreettiä tilinpitoa" tarjoavia pankkeja, joiden kautta pystyy myös itse El Presidente jallittamaan rahaa valtion kassasta Sveitsiläiselle talletustililleen.
Kehitysapukin on mallinnettu varsin realistisesti. Hilloa ei tipu suurvalloilta humanitaarisin perustein, vaan avunsaanti vaatii ruskeakielisen myötämielistä politiikkaa jompaakumpaa suurvaltaa kohtaan.
Hienointa pelissä on kuitenkin jatkuvat eettiset ja moraaliset päätökset, joita pelaaja joutuu tekemään. Paratiisisaaren rakentaminen vaatii taitoa ja tarkkuutta. Vaikka kuinka tahtoisi kansalleen hyvinvointia ja vapautta, huomaa ennen pitkää, että kompromisseja on tehtävä jotta peli jatkuisi. Ja pian tajuaakin, että vaikka jokainen oppositiojohtaja on heitetty tyrmään, eikä maassa ole enää yhtään vapaata sanomalehteä, ovat vihaiset kansanjoukot jo presidentinpalatsin aulassa.
Joten viimeisenä tekonaan El Presidente sytyttää sikarin, ottaa pöytälaatikostaan kromatun revolverinsa ja istuu nahkaiselle työtuolilleen odottamaan...
Kaksi ensimmäistä Tropivoa on tehnyt Poptop Software ja julkaissut Gathering of Developers. Osat 3 ja 4 ovat bulgarialaisen Haemimont Gamesin käsialaa ja ne on julkaissut Kalypso Media.
Jos peli kiinnostaa, kannattaa hankkia vaikka Tropico Trilogy, josta löytyy kolme ensimmäistä osaa: http://cdon.fi/pelit/tropico_trilogy_%281%2c2%2c3_%2b_add-on%29-15267493
Eräs hieman vähemmälle huomiolle jäänyt kaupunginrakennuspeli on Tropico-sarja. Pelistä on tehty neljä osaa lisälevyineen. Omasta hyllystäni löytyy ensimmäisen Tropicon lisäksi sarjan kolmas osa, jossa Railroad Tycoon 2:n pelimoottorista luovuttiin ja grafiikka muuttui täysin kolmiulotteiseksi.
Tropicossa pelaaja hyppää sikaria röyhyttelevän "El Presidenten" kiiltäviin ratsastussaappaisiin ja ryhtyy palatsistaan käsin johtamaan Karibianmerellä sijaitsevaa saarivaltiota. Pelikello käynnistyy vuodesta 1950, joten kylmän sodan aikainen suurvaltapolitiikka pitää ottaa pelatessa huomioon. Eli jos kumartaa Washingtoniin, pyllistää Moskovaan ja toisin päin.
Tropicon pelimekaniikka on tuttua useista muista kaupunginrakentelupeleistä: pelaaja rakentaa saarelleen mm. teitä, tuotantolaitoksia, tehtaita sekä erilaisia julkisia -ja uskonnollisia rakennuksia. Samalla pitää kytätä valtion budjettia, koska konkurssin uhatessa tukipaketteja on turha odottaa.
Jokainen tropicolainen on yksittäinen "agentti," jolla on työpaikka, asunto, mahdollisesti puoliso ja lapsia, sekä erilaisia tarpeita Sims -pelien tyyliin. Tarpeita ovat esimerkiksi "uskonto" ja "viihde."
Siinä missä peli eroaa muista lajityyppinsä edustajista, on poliittisen toiminnan vahva läsnäolo.
Tropicossa toimii erilaisia puolueita tai "faktoita," kuten kapitalistit, kommunistit, militaristit, ympäristöväki ja intelligentsia. Yksittäisen tropicolaisen puoluekanta vaikuttaa siihen, mitkä El Presidenten toimenpiteet saavat hänet tyytyväiseksi ja mitkä aiheuttavat protestimielialaa. Esimerkiksi kommunistit arvostavat laadukkaita vuokra-asuntoja ja pieniä tuloeroja, kun taas uskonnolliseen ryhmittymään kuuluvat ovat tyytyväisiä komeaan katedraaliin, mutta eivät niinkään sen naapurissa sijaitsevaan kasinoon, kabareeseen ja keskikaljabaariin. Puoluekirja vaikuttaa myös asukkaiden toimintaan: uskovaiset ramppaavat jatkuvasti kirkossa ja militaristit hakeutuvat armeijan harmaisiin töihin.
El Presidenten vallankahvassa roikkuminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys ja tasaisin väliajoin kansa ruinaakin vaaleja.
Jos on hoitanut hommansa hyvin, väestö ei näe nälkää, palvelut pelaavat, vienti vetää ja kansalla on riittävästi sirkushuveja (jalkapallostadion on pelin kenties komein ja kallein rakennus) ei uurnille meno tuota suuria ongelmia. El Presidente voittaa vaalit ja peli saa jatkua.
Ennenpitkää kansa kuitenkin janoaa muutosta. Jos gallupit povaavat vaalitappiota, on pelaajan onneksi aina mahdollista jonkin verran justeerata vaalitulosta. Epärehellisesti voitetut vaalit pitävät prolet tyytyväisenä, mutta koulutetumpi väki ei moista temppuilua purematta niele. Hätätilanteessa vaalit voi jättää myös kokonaan järjestämättä. Toisin kuin Suomessa, kekkosmainen kikkailu herättää kuitenkin tropicolaisissa jo aitoa vastarintaa.
Tyytymättömillä saaristolaisilla on demokraattisten keinojen lisäksi myös muita tapoja päästä eroon Rakastetusta Johtajastaan. Valtiojohtoon kyllästyneet yksilöt saattavat kadota sisämaiden viidakkoihin ja tehdä aika-ajoin gerillaiskuja valtion laitoksia vastaan. Tarpeeksi ärsytettynä kansanjoukot saartavat El Presidenten palatsin ja pakottavat valtionjohtajan luopumaan tehtävästään. Jos El Presidente saa kenkää, peli loppuu.
Senpä takia pasifistisempikin pelaaja huomaa ennen pitkään käyttävän huomattavan osan valtion budjetista armeijan ja poliisilaitoksen ylläpitoon.
Sotaväen kansaa joutuu kuitenkin helposti ojasta allikkoon: turvallisuusjoukkojen ylläpitäminen tulee kalliiksi ja tyytymätön armeija on herkkä kääntymään isäntäänsä vastaan. Sotilasvallankaappausyritykset ovatkin pelissä masentavan (realistisen?) yleisiä.
Huomasin eräällä pelikerralla häätävänäni yliopistoprofessorin perheineen pääkaupungin luksusasunnosta, jotta eräälle kenraalille vapautuisi hänen arvolleen sopiva majapaikka. Tämä ei kenties ollut ihan Vasemmistoliiton puolueohjelman mukainen teko, mutta kovat ajat vaatinevat kovia tekoja.
Vaikka pelaaja voi tehdä presidentti-avataristaan vaikka kuinka randilaisen kiilusilmä-uusliberalistin, Tropicon talousjärjestelmä kuitenkin erikoisesti muistuttaa jonkinlaista neuvostososialismia.
Tropicolaiset eivät nimittäin omista mitään itse. Koko asuntokanta koostuu valtio-omisteisista vuokra-asunnoista ja valtio omistaa myös kaikki maatilat ja teollisuuslaitokset. Pelaaja määrittää itse eri ammattikuntien palkkatason ja asuntojen vuokrat. Veroja ei myöskään kerätä, vaan budjetin tulopuoli koostuu lyhentämättömänä teollisuuden vientituloista ja kansalaisten vuokrista.
Edes Tropicon kapitalistinen faktio ei kyseenalaista valtiososialistisia talouden realiteettejä, vaan tyytyy pelkästään vaatimaan luksusasuntoja ja ja teollisuuden viennin lisäämistä.
Ratkaisu on puhtaasti pelillinen, eikä laajamittaiseen taloudelliseen reformaatioon ole edes mahdollisuutta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: kun pelaajalla on kaikki langat käsissään, pysyy saarivaltion pyörittäminen kiinnostavana. Toisaalta pelimekaniikan ytimen muokattavuus olisi tuonnut koodareille rutkasti lisää töitä ja saattanut tehdä pelistä liian monimutkaisen kasuaalimmalle harrastepelaajalle.
Tropicon sinänsä korkeatasoinen poliittinen simulaatio toimii loppuenlopuksi lähinnä mittarina pelaajan onnistumiselle. Kansan pitäminen tyytyväisenä/kurissa on kuitenkin hauskaa ja haastavaa, sekä erottaa pelin useista muista lajityyppinsä edustajista.
Uskon kuitenkin, että jos joku pelitalo keksisi yhdistää Tropicon poliittiseen simulaatioon Sim Cityn tonttikaavoitukseen ja verotukseen perustuvaa pelimekaniikkaa, olisi käsissämme lajityypin uusi kuningas.
Jos Tropicolaisille annettaisiin edes mahdollisuus vapaaseen yritystoimintaan ja El Presidentelle mahdollisuus veronkeruuseen, pystyisi pelaaja itse vaikuttamaan siihen, olisiko hänen saarensa uusliberalistinen kasinotalous, sosiaalidemokraattinen sekatalous vai sosialistinen diktatuuri.
Talousjärjestelmänsä yksinkertaisuudesta ja kevyen humoristisesta otteestaan huolimatta, on Tropico varsin hieno ja oivaltava peli. Monet yksityiskohdat lisäävät uskottavuutta: Pelaaja pystyy esimerkiksi rakentamaan ulkomaalaisille turisteille tarkoitettuja "diskreettiä tilinpitoa" tarjoavia pankkeja, joiden kautta pystyy myös itse El Presidente jallittamaan rahaa valtion kassasta Sveitsiläiselle talletustililleen.
Kehitysapukin on mallinnettu varsin realistisesti. Hilloa ei tipu suurvalloilta humanitaarisin perustein, vaan avunsaanti vaatii ruskeakielisen myötämielistä politiikkaa jompaakumpaa suurvaltaa kohtaan.
Hienointa pelissä on kuitenkin jatkuvat eettiset ja moraaliset päätökset, joita pelaaja joutuu tekemään. Paratiisisaaren rakentaminen vaatii taitoa ja tarkkuutta. Vaikka kuinka tahtoisi kansalleen hyvinvointia ja vapautta, huomaa ennen pitkää, että kompromisseja on tehtävä jotta peli jatkuisi. Ja pian tajuaakin, että vaikka jokainen oppositiojohtaja on heitetty tyrmään, eikä maassa ole enää yhtään vapaata sanomalehteä, ovat vihaiset kansanjoukot jo presidentinpalatsin aulassa.
Joten viimeisenä tekonaan El Presidente sytyttää sikarin, ottaa pöytälaatikostaan kromatun revolverinsa ja istuu nahkaiselle työtuolilleen odottamaan...
Kaksi ensimmäistä Tropivoa on tehnyt Poptop Software ja julkaissut Gathering of Developers. Osat 3 ja 4 ovat bulgarialaisen Haemimont Gamesin käsialaa ja ne on julkaissut Kalypso Media.
Jos peli kiinnostaa, kannattaa hankkia vaikka Tropico Trilogy, josta löytyy kolme ensimmäistä osaa: http://cdon.fi/pelit/tropico_trilogy_%281%2c2%2c3_%2b_add-on%29-15267493
Tilaa:
Kommentit (Atom)